Camilla Läckberg: Enkelintekijä (Gummerus 2013)
“Kotiäiti ratkaisi murhan! Katso kuvat!” voisi iltapäivälehti uutisoida Camilla Läckbergin dekkarista. Enkelintekijä kertoo arkisen pinnan alla kuohuvista, sukupolvien ketjussa siirtyvistä pahuuden teoista ja laiminlyönneistä. Kyllä ruotsalaisenkin merenrantaidyllin kesäpäivään voi kerrostua tuskan, ahdistuksen ja salaisuuksien synkkiä pilviä.* Neiti (tai tässä tapauksessa Rouva) Etsivänä häärii höpsäkäs kotiäitikirjailija Erica, joka muodikkaasti joukkoistaa etsiväntyötään poliisiaviomies Patrikille, tämän työtovereille, sekä sisarelleen Annalle.
“Annikan mukaan palomiehet epäilevät tuhopolttoa. Siinä kaikki mitä me tiedämme, eikä sen tarvitse tarkoittaa että kyseessä todellakin oli tuhopoltto.”
“Ei niin, mutta silti”, Erica intti. “Omituista, että jotain sellaista tapahtuu juuri nyt. Enkö voisi tulla mukaan? Olin joka tapauksessa ajatellut käydä jututtamassa Ebbaa.”
“Ja kukahan sitten hoitaa lapsia, miten olet ajatellut sen?” (s. 20)
Fjällbackan traaginen menneisyyden murhamysteeri nousee jälleen kaikkien huulille, kun Ebban perintötaloon vastamuuttaneet Ebba ja Mårten yritetään savustaa ulos. Kirjaimellisesti. Talosta Ebba lähti yksivuotiaana, kun koko muu perhe löytyy teurastettuna ruokasalista. Erica, joka on kiinnostunut tästä mysteeristä ihan ammatilliseltakin kannalta, alkaa selvittää, mitä oikein tapahtui silloin, jotta pääsisi käsiksi siihen, mitä tapahtui nyt. Kohtalo näyttää uittaneen Ebban perhettä synkemmissä vesissä jo sukupolvia sitten. Mikä on merkittävää nykyhetken kannalta?
Enkelintekijän takakannessa mainitaan, että Läckberg parantaa juoksuaan kirja kirjalta. Niinpä olikin varmasti oikein otollista liittyä seuraan juuri nyt. Enkelintekijässä historiallinen kerronta ja nykyaika lomittuvat keskenään vallan mainiosti. Ainakin itseäni historialliset juonet vetivät siihen malliin, etten malttanut olla ahmaisematta niitä kerralla. Luin kirjan toki myös oikeassa järjestyksessä.
Hyllyt ammottivat tyhjyyttään lukuun ottamatta lääkespriipulloa, jonka hän oli saanut maksuksi apteekkarilta, ja hän otti sen ja meni takaisin sänkyyn. Tyttö kiljui yhä ja naapuri hakkasi seinää vielä kerran, mutta Dagmar ei antanut sen häiritä itseään. Hän kiersi korkin auki, pyyhkäisi yöpaidan hihalla pullonsuuhun takertuneet leivänmurut ja nosti pullon huulilleen. Jos hän vain joi riittävästi, kaikki äänet vaikenivat hänen ympäriltään. (s. 132)
Läckberg kertoo jouhevasti monikerroksista tarinaa, jossa vanhempien pahat teot kostetaan tai ne kostautuvat kolmanteen ja neljänteen polveen. Laiminlyönnit ovat vain toisenlaisia lyöntejä, jotka kasvattavat luonnetta kieroon ja syrjäyttävät ihmisen yhteydestä toisiin. Mihin tämä looginen, mutta karmiva, äärimmäisen epäreilu, mutta niin tavanomainen koston kierre lakkaa? Voiko sen noin vain lakkauttaa?
***
* Suomalaisen merenrantaidyllin pinnanalusista voi lukea vaikka Leena Parkkisen Galtbysta länteen -teoksesta. Kyllä se on merivesi suolaista Suomessakin.
Camilla Läckberg: Enkelintekijä Suom. Outi Menna ruots. alkup. Änglamakerskan Kansi: Eevaliina Rusanen Gummerus 2013 482 s.
